No niin, olin sitten niin ylpeä palatessani laivalle Tukholman minityyrimessuilta: en sitten ostanut mitään mikä vaatisi itseltäni tekemistä. Lapsetkin saivat mukavia juttuja.
Yllä Lauran ostokset ja alla Lotan.
Omat ostokseni ovatkin sitten alla:
Minst.comin lampetit: juu, ihan oikeasti, nämä ovat tulossa Mäki-Kallin talon kylpyhuoneeseen...
Ämpäri perunoita
Petterin ja Lotan seikkailut ruotsiksi sekä koulukartasto - ranskaksi, ja täytyy sanoa, että eivät kestä juurikaan ainakaan meidän lapsen leikkejä
Säästöpossu - siis tämähän suorastaan kerää rahaa, ei tuhlaa sitä. Sääli että säästyv'ät rahat ovat niin pieniä kooltaan.
Wooperin ruukkuja - okei, nämä ovat sillä rajalla, niihin täytyy ne kukka-asetelmat tehdä.
Saksalaista alkuperää oleva nukke - tämä oli sarjassa pakko saada, onneksi myyjä antoi alennusta kun kruunut olivat vähissä.
Niin ja kahdeksan tosi halpaa, vanhaa nukkekotilehteä - näitä ei ilmeisesti voi olla liikaa.
Mutta... sieltähän se mörkö kurkistelee takarivissä eli alla koko totuus kuvattuna:
Osallistuin siis tullessa Wooperin sirpalemosaiikkipajaan, joka oli siis loistava siitä huolimatta että vaati Buranan jälkeen päin: käsi meni totaalisen jumiin pinsettitouhuista, mutta en edes huomannut sitä ennen kuin olin kerinnyt rohmuamaan kaiken värisiä sirpaleita niin että ilmeisesti ensi vuonna en muuta teekkään kuin sirpalemosaiikkia. Mutta haluaisin erityisesti kiinnittää huomionne siihen, kuinka hyvin ämpäri ja tarjotin sopivat sävyiltään yhteen. ja sitten kun jaksaisi tehdä sen tarjottimen vielä valmiiksi.
Ja sitten, tämä on kyllä totaalisen anteeksi antamatonta, olin jo ETUKÄTEEN pyytänyt Alasen Katia tuomaan kukkakittejään näytille, ja niitä taisi tarttua mukaan viitisen kappaletta. (Kiitos Kati muuten Heikin hoidosta, menin kyllä vahingossa paljastamaan hänen tyttöystävälleen että pussasitte...Niin ja sun miehellesi tiedoksi että Heikin ikä on 1,5 V).
No, Katin kukkapaketit ovat sentään vielä tallessa, mutta sirpalemosaiikit pakkasin johonkin jo niin hyvin että niitä ei edes löydy työhuoneestani...
Kertomus siitä, kuinka maailman hauskimmasta harrastuksesta saa tylsän.
Otetaan maailman isoin nukkekoti. No okei, riittää hiukan pienempikin, mutta vähintään pitää täyttää pohjalaisen vaatimuksen komiasta talosta. Minun kohdallani tämä tarkoittaa taloa, jossa on 11 huonetta, ja yli 20 ikkunaa.
Listat vaativat siis ensin pohjamaalauksen, hionnan, maalauksen, hionnan, maalauksen ja hionnan, ja sitten...
Listojen sahauksen oikean mittaisiksi. Ja tämän esteeksi jokainen ikkuna ja oviaukko on sahattu millin eri kokoisiksi. Ikkunoiden lasit on kiinnitetty eri kohtiin, ja niiden ulkokarmit ovat tehty sisäänpäin kaareutuvasta listasta, joka jättää näkyviin myös sisäkarmin ulkopuolen - siis sen puolen, jonka tarkoituksella jätit puun väriseksi.
Kattolistojen kohdalla saat myös todella miettiä mihin kulmaan se lista siihen jiiriin oikein laitetaankaan, ja minkä pituiseksi se nyt oikeasti pitikään sahata. Lopputuloksena on epämääräinen kasa listan kappaleita, jotka eivät sovi mihinkään.
Kaiken huipuksi katto, joka siis on tehty suoraksi, kaartuukin puoli milliä eri suuntaan, kuin mihin, niin ikään suoraksi tehty seinä. Lopputulos irvistää oikein kauniisti sen jälkeen kun listaa on yrittänyt puoli tuntia pitää paikallaan niin ettei se irvistäisi.
Tähän siis käytin viisi kesäpäivää, huomatakseni, että listoja täytyy käydä ostamassa lisää, pohjamaalata, hioa....Ihmetteletkö, ettei listani ole vieläkään paikallaan?
Olimme Kauniasten nukkekotikerhon voimin Grani-päivillä viime viikon torstaina. Kyseessä on paikallismarkkinat, joilla kaikilla paikkakunnan yhdistyksillä on ollut esittely/myyntipöytä. Nukkekotikerho oli paikalla nyt ensimmäistä kertaa, vaikka ikää kerholla on jo kymmenisen vuotta.
Yleisin kommentti pöydän ääressä oli: "Oi, onko täällä tälläinenkin kerho?" Olisi pitänyt laskea montako kertaa illan aikana tämän kuulimme, karkea arvio on kymmenen paikkeilla. Väkeä olikin ihan kohtuullisesti liikkeellä, vaikka tietenkin juuri silloin oli se harmaa ja tuulinen päivä. Tullessani paikalle, ensimmäinen ajatus olikin, että apua, emme kai ole ulkopöydässä: kaikki tavarathan olisivat lentäneet tiehensä... Mutta meidän pöytämme oli sopivasti sisätiloissa, Kauniaisten kaupunginvaltuuston istuntosalissa.
Pöytämme äärestä kuului paljon ihastelua, ja kuulimme monesta lapsuudessa rakastetusta nukkekodista. Ja nyt tiedämme senkin, että ennen lastenhoitajien opintoihin kuului rakentaa ja sisustaa nukkekoti, miten lienee nykyisin? Ainoat kauhun hetket koimme, kun pienet tahmatassut lähestyivät tavaroita ihastellen, mutta loppujen lopuksi huolenmme olivat turhia, kaikki osasivat varoa suklaisia/lakritsisia/jäätelöisiä käsiään.
Koska myyntipöytä ei ollut hinnalla pilattu, emme kauheasti stressanneet myynnin suuruudesta. Illan viimeisiä katsojia saattui olemaan työnantajani toimitusjohtaja, joka siis sai minut kiinni sivutoimen harjoittamisesta. No, valitettavasti jouduin kertomaan hänelle, että neljän tunnin myyntisessiolla ei pääse edes konsultin tuntipalkkaan. Ei siis edes palkkaan, laskutettavasta hinnasta voi nähdä unia....Onneksi olen jo aiemmin päättänyt, että tämä on kiva harrastus, jota voi melkein tehdä työnä, mutta vain melkein. Eikä siis kyse edes ole siitä tuntipalkasta.
Mutta koska meillä oli myyntipöydän takana niin hauskaa, ts. huonokin kalareissu koti-/työolot voittaa (aikuiskontakteineen ja mahdollisuuksineen vain istua ilman että puhelin soi koko ajan), niin voisin olla valmis istumaan sen neljä tuntia taas ensi vuonna pöydän takana.
Äiti, löysin isoäidin taikajuomakirjan vintiltä. Ope ilahtuu taatusti kun vien sen kouluun!
Äiti! Katso nyt, uusi mekkoni on ihana!
Äiti, Tipsu on vienyt uuden häntärusettini huoneenseensa. Tämä minkä annoit on kamala!
Kukka-Maaria, oletko nähnyt hattuani?
Jaa, mihinköhän se hattu on mennyt, kun se ei ole täällä kaapissa. Napsu, isoäiti haluaa ettei taikajuomakirja huku, joten älä ota sitä kouluun. Tipsu, mekko on tosiaan kaunis. Ja Tapsu, tule jo alakertaan! Tipsu ei ole ottanut rusettiasi, se on tuossa lipastolla.
Lapset, tulkaahan pian, niin saatan teidät kouluun. Isän täytyy ehtiä töihin!
Hanna kyseli blogissaan minihaaveista, ja oikein pelästytti minut: Tämä haave on niin iso, siis pieni, että se vaatii kyllä ihan pienen, siis ison, kirjoituksen tänne.
Sinäänsä tämä ei ole enää haave, vanerinpalaset ovat saapuneet Ameriikasta, ja ovat totutelleet pahvilaatikossaan jo melkein puoli vuotta Suomen ilmanalaan. (Tiina, mitenkäs sinun lähetyksesi laita on? Joko se on päässyt laatikosta pois?)
Ja niille, jotka ovat sitä mieltä, että kaksi nukkekotia on aivan riittävä määrä aikuiselle naiselle, haluaisin korostaa, että olin todellakin etsimässä Lotalle omaa nukkekotia, en itselleni. Mutta kun tämä kaunotar vain oli liian pieni leikkimiseen (1:24), niin pakkohan se oli hankkia itselle. Ja Lotta reppana, hänellä ei siis vieläkään ole nukkekotia - emmehän me laske muumitaloa, muovista onginnasta voitettua eikä puista kaksi huoneista maalaistaloa, jossa asustaa koiraperhe, kunnon nukkekodeiksi.
No, Lotta kyllä tulee pääsee asumaan tuohon pieneen kaunottareen, mutta siitä seuraavassa jaksossa.
Greenleaf Fairfield dollhouse - Tämä on kuva valmistajien sivulta, suomalaiseen versioon samasta paketista voi tutustua vaikkapa Eijan Hienoimmat nukkekotini - kirjassa. Tunnistaakohan minun versiotani samaksi taloksi kunhan tämä haave on toteutunut?
